Sunnuntaisettinä #äitien sota

Tästä olen halunnut jo pidempään kirjoittaa. 

Mikä kumma siinä on, että nykyisin äitiys tuntuu olevan niin tulenarka aihe? Äidit nostelevat kirveitään ties milloin mistäkin aiheesta ja monesti sotatantereena toimii sosiaalinen media.
Siellä on toki helppo ladata kuvitteelliset aseet ja ampua päin oikein sarjatulella.

Mielestäni keskustella saa, tietenkin. Ja mielipiteitä pitää maailmassa olla! Mutta ehkä kannattaa käyttää esim tilannetajua, harkintakykyä ja omata jonkinlaiset käytöstavat kun puhutaan tuntemattomalle ihmiselle.

Ymmärtäisin myös, jos sotaa käytäisiin taistelun arvoisista asioista! ..mutta jos riidat ovat mielipideasioita ja tätä luokkaa:

* Milloin lapselle näytetään telkkaria, mitä pesuainetta käytetään, kyläilläänkö vai eikö, nukutetaanko syliin vai omaan sänkyyn, vai ollaanko kenties perhepedissä?
Parhaita ovat ne, että millon mitäkin opetetaan ja mihin totutetaan. 
"Älä totuta siihen hyssyttelyyn"
"Ei kannata opettaa nukkumaan hiljaisuudessa jottei päiväunista tule hankalia"
...."Ei kannata opettaa nukkumaan metelissä, koska sitten ei nuku yöllä!!"
Älä sitä, älä tätä. Jokainen luulee tietävänsä oikean opin.
Enkä edes aloita puhumaan imettämisestä. NYT LOPPU.
Joku imettää, joku ei. So what??!+1?=!=!?!? (huomaa ultimaattinen turhautuminen)

Kiistellään asioista, mistä voi olla miljoona eri mielipidettä ja tutkimustulosta. Usein kiistellään vielä juuri niin, että ei tiedetä YHTÄÄN kanssakiistelijän taustoja. Ei mitään hajua MIKSI tämä toinen äiti mahdollisesti toimii niinkuin toimii. Kunhan päästään vaan heti kertomaan päälle että "KYLLÄ NÄIN ON OIKEA TAPA ETTÄ..." Hyvänen aika, anna toisen kulkea oma polku!


Olen huomannut ettei ainakaan facebookin mammaryhmissä kannata sanoa oikein MITÄÄN, ellet ennen julkaisemista lue lausetta läpi kymmeneen kertaan ja mieti, että kuka tästä nyt mahdollisesti saattaisi vääntää jotain ja miten? Varmasti monelta jää keskustelut aloittamatta juuri tästä syystä. Tai ettei kehtaa "kysellä tyhmiä".Todennäköisesti AINA on joku, kuka tulee vääntämään kommentista JUURI sitä, mitä et halunnut. :D Mutta se nyt on sosiaalisessa mediassa yleistä.

JA auta armias jos ilmaiset esim väsymystäsi, suuttumusta, kiireisyyttä.... mitä tahansa muuta kuin sellaista että "oi onpa ihanaa tämä vauva-arki ja mulla on kaikki hommat hanskassa!".... niin kyllä saat kuraa suoraan nenään. "Pitää joustaa, pitää olla lapsentahtinen, vauva-aika on niin lyhyt joten NAUTI, itsehän sitäpaitsi lapsesi halusit."

Ja sitten viimeisenä ryhmä: "ÄLÄ SINÄ VALITA -äidit". Joilla on viis lasta, koira, kissa, marsu, luolamies ja isomummo hoidettavana ja handlaa silti kaiken niin eihän kellään muulla ole vara valittaa.

Monelle esikoisen äidille kaikki on edelleen aika uutta ja kummallista (varsinkin jos lapsi on esim muutaman viikon ikäinen!!) Minä en ainakaan ole ennen miettinyt näin paljoa asioita kuten; kakan väriä, puklun rakennetta, pään karstaa, pyllyn ihoa tai rään vetämistä toisen nenästä. Enkä myöskään ennen tätä perehtynyt jokaikiseen vauvan kehitysvaiheeseen, Millon on mikäkin "hulina-aika" ja tiheän imun kausi, tai jokin syy kuitekin, miksi vauva on kiukkuinen ja ei nuku. :D Miksi näistä ei saa kysyä tai "valittaa"? Valittamisella tarkoitan vertaistuen hakemista.... Voin vannoa että jokaista äitiä &%tuttaa joskus. Eri asia kuka sen myöntää.

Musta ois just parasta kun kaikki äidit vaan sais puhua vapaasti ja vaihtaa kokemuksia siitä, miltä tuntuu se oma taival. Vaikka valittais päänsä puhki ja kysyis tyhmiä kysymyksiä. JA JOS aihe ei jotakuta liikuta NIIN ÄLÄ KOMMENTOI. Saakeli.



ELI.

Rakkaat äidit. Ei olla susia toisillemme :(

Meidän pitäisi pitää yhtä. Ei takerruta pikkuasioihin, vaan pysytään hyvässä hengessä ja tsempataan toista, kun huomataan että "ahaaa, toi mutsi on vähän väsy". Sellasta sattuu :)

Sosiaalisessa mediassa toki väkisin törmää kaikenlaiseen, mutta MIKSI. pitää. olla. ilkeä? En ymmärrä. Aivokapasiteetti täysi, kiitos hei.

Rakkauvella, Linda.

Huom. Älä ota kuvaa niin vakavasti ;)

PS. VAROKAA KAIKKI TULEVAT ÄIDIT. Tämä on ihan pähkähullua nykyisin :D

Kapuloita rattaisiin...jälleen.

Jopa pari viikkoa kerkisin nauttia arjesta mukavalla mielellä, kun saatiin taas kapuloita vauvarattaisiin...


Kerrataanpas vähän tapahtumia;
Vaikea raskaus supisteluineen, kipuineen ja pahoinvointeineen, jonka johdosta yrittäjänä töistä pois jo paljon ennen äitiyslomaa...Lapsi tuli maailmaan hankalalla synnytyksellä, jonka johdosta tyttö viikoksi teholle ja äiti vuodeosastolle. Sairaalasta jäi eroahdistuksen lisäksi muutenkin huono maku suuhun. Kotiutumisen jälkeen vielä useampi viikko toipumista koska synnytksessä meni selkä ja jouduttiin suorittamaan myös epsiotomia, eli välilihan leikkaus. Epparihaavaan tuli useampi tikki, jotka sitten kotona repesivät ja haava oli todella kipeä. Tämän jälkeen se vielä tulehtui ja sain antibiottikuurin. Haava ei sittenkään parantunut ja lopulta kävin irrotuttamassa tikkejä ja arikudostakin leikattiin pois. TÄMÄN jälkeen Neelalle puhkesi koliikki ja taas meni viikkoja sumussa. Vajaan pari viikkoa taisimme keretä nauttia "normaalista" arjesta. kunnes tapahtui seuraavaa.

Ihmettelin kun jälkivuoto ei ollut EDELLEENKÄÄN loppunut ja synnytyksestä oli tuolloin kuitenkin jo 10 viikkoa... Kärsin myös edelleen valtavista lantion ja selän kivuista.

Ravasin taas neuvolassa ja päivystyksessä ym.... Ja päädyin sitten soittamaan suoraan äitipolille, että nyt ultratkaa kohtu. Päivystyksessä kun sanottiin taas että "kaikki on varmaan normaalia ja seuraile". Noh olen kuitenkin jo tässä oppinut vaatimaan hoitoa, koska muuten sitä ei saa. Ja onneksi vaadin. Ultrassa selvisi, että kohdussa on vielä yli 4 sentin palanen istukkaa jäljellä. Tässä vaiheessa taisin pillahtaa taas itkuun :D

"Sulle ei siis oo ultraa tehty synnytyksen jälkeen kun tehtiin istukan käsinpoisto?"
-No ei.
"Vaikka jälkivuotoa ja kipuja on ollu näin pitkään?"
-No jep.

Sovittiin sitten kivuista huolimatta kohdun tähystysaika vasta TIISTAILLE. Vaikka perjantaina löydös jo tehtiin. Kerkesin lähteä sairaalalta jo, kun lääkäri soitti perään että mene huomenna aamulla päivystykseen sittenkin, niin tekeevät kaavinnan, koska löydös on sen verran iso. Venkslataan ja venkslataan....

Tässä vaiheessa ÄRSYTTI aika huomattavasti, koska juuri lauantaille oltiin pitkään jo suunniteltu tyttöjen iltaa... Ja olisin todella tarvinnut henkistä nostatusta siihen väliin, enkä mitään kaavintaa. :( Tyydyin sitten kohtalooni, itkin ja raivosin että kun taas pitää kaikki sattua niin paskaan aikaan.

Noooh... siinä raivotessa iskikin sitten vielä kovemmat kivut, toki kun kohtua oli taas ronklattu. Kurvasin takaisin päivystykseen ja siellä piti sitten raivota taas että pääsen suoraan takaisin naistenpolille. En todellakaan ruvennut enää odottelemaan siinä päivystyksen puolella lauantaiaamuun. Miksei sitä nyt voi samointein ottaa pois kun on löydös jo tehty....

Synnärille tieni sitten vei ja päätettiin tehdä heti kaavinta. (perjantai ilta)

Kätilö siinä laitteli tippaa ja vaatteita päälle, josta mulle iski paniikki. Ihan vaan johtuen huonoista muistoista. Kätilö sitten kysyi että "no mikäs se sinua tässä asiassa mietityttää?"
Vastasin, että kun olen aika satavarma ettei tämäkään mene taas niinkuin oletetaan. Että en vaan jaksa. Kätilö siihen naurahti että "No eihän tässä nyt mitään enää tule ja kyllä kaikki menee ihan hyvin!"

Nooo sinne sitten jäin odottelemaan ahdistuksissani taas yksinäni.... Ehkä parin tunnin päästä pääsin leikkaussaliin jossa taas uudet ahdistukset. Sen jälkeen heräämöön ja heräämöstä takasin synnärille odottelemaan tietoja.
Lääkäri tulee huoneeseen...


"No ei se nyt ihan niin mennyt kun piti...."
Olisittepa nähneet sen kätilön ilmeen, kuka mulle toisin vakuutteli ennen kaavintaa :D
Ja minun ilmeestä varmaan näki ettei kannata sanoa yhtään mitään. Lääkäri jatkaa..
"Kaavinta suoritettiin, mutta ultrassa näkyy edelleen se neljän sentin löydös. Joudumme tekemään vielä tähystyksen, jotta saamme tarkemmin katsottua, mikä löydös on ja sitten poistetaan se. Tätä saat kuitenkin odotella tiistaille, kun sinne sulle oli se aika varattu alunperin niin ei nyt lähdetä sitä muuttamaan."

Ainiin joo.... Että taas ootellaan. Ja vielä sillä ajatuksella, että onko se edes sitä istukkaa vai mikä se on... No kiva! Kiitti hei.


-Tässä välissä palasin kotiin ja vietimme huisin hauskan tyttöjen illan! Särkkärin voimalla tosin, mutta SE TULI TARPEESEEN. Henkinen puoli oli jo aika lytätty ja kipuihin olin lähes tottunut :D -

Noh mutta sitten sunnuntaina.... Koko päivän koski ja koski. Kunnes kivut alkoivat muistuttamaan synnytyskipuja. EI SAAKELI. Ajattelin ettei enää ikinä tarvitse sitä kokea. Kohtu rupesi supistelmaan, koska yritti poistaa sitä mötikkää, mitä nyt oli jo pari kertaa ronklattu. Myös kuume nousi hurjaa vauhtia, mistä tiesin että kohtu on nyt tulehdustilassa.

Kivut yltyivät niin, että jouduttiin soittamaan ambulanssi. En päässyt sängystä nousemaan.
Olipa muuten taas henkisesti mukavia hetkiä, kun ambulanssimiehet kantaa sua pois ja näät kun miehesi ja pieni lapsesi jää kotiin ihmettelemään, mitä tapahtuu. "Heippa, äiti lähtee taas..."

Noh siitäpä sitten tippaa suoneen ja peruskuviot...odotellaan...kivuissa.
Parin tunnin päästä pääsin leikkaussaliin.

Leikkaussalissa minulta kysytään "Eikö tulekkin jo vähän semmoinen olo että "Miksi minä? Miksi minulle käy näin?"

No....Joo. Kyllä tulee kiitos kysymästä.

......................................................

Operointi on suoritettu ja herään siihen kun oksennan. Oksennan varmaan miljoona kertaa. Saan monta kertaa pahoinvointi ja kipulääkettä. Tulee tokkurainen olo ja nukuttaa taas. Mutta en voi nukkua koska selkään koskee silti. En voi vaihtaa asentoa, koska vasemmassa käsitaipeessani on ambulanssissa laitettu tippa ja sormessani happiseurantanapukka. Käden on oltava suora. Oikeassa kädessäni on kokoajan verenpainemittari, joka mittaa vartin välein. Kasvoillani on happiviikset, jotka tuntuvat inhottavilta. Pakko siis olla selälleen. Kauhea olo, väsyttää ja silti ei saa nukuttua. Taas tulee pieni paniikki.... Noh siinä se yö kuitenkin jotenkin meni.


Sitten aamulla siirto vuodeosastolle ja odottelemaan lääkärin tuomiota.
Istukan palanen on VIHDOIN saatu poistettua. Hetken jo ajattelin ettei se ole istukkaa, vaan joku muu möykky. Onneksi sentäs sillä saralla kävi tuuri... Lääkäri näytti minulle varmistukseksi kuvaa tyhjästä kohdusta.

3kk päästä menen vielä tarkistukseen...

Lähdin kotiin heti kun sain luvan lähteä "oman voinnin mukaan".

Kotona olen nyt vaan nukkunut kaksi päivää ja Henkan loma menee taas omaishoitajan roolissa. JES.

Että tämmöisiä kokemuksia tälläkertaa.... Nyt ollaan jälleen melko negatiivisissa fiiliksissä mutta eiköhän täältä taas nousta. Ihana olla kotona ja odotan innolla että päästäis normaaliin arkeen kiinni ja elämä tasoittuis. Katsellaan...palataan... Ei tässä ikinä tiedä mihin joutuu, mutta JOSPA ensikerralla jo jotain positiivista! :)



Rakkauvvella, Linda.