Synnytyskokemus

 "Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii. Rakkaus."

Uskon että rakkaus tuota pientä nyyttiä kohtaan sai minut jaksamaan läpi tuon synnytyksen ja vielä käsittelemään sen jälkeenpäin. Prosessi on kesken, mutta niinkuin yllä sanottu, kaiken se kestää, toivoo ja kärsii. :) Periaatteessahan kaikki on kuitenkin täydellisesti: Ollaan molemmat hengissä <3

VAROITUS!

Jos et halua kuulla melko yksityiskohtaista tarinaa meidän tytön maailmaan tulemisesta ja minun omia näkemyksiä asioita kohtaan, niin älä lue. Tiedän kuitenkin että moni haluaa tarinan kuulla, niin aijon sen jakaa! Itseäni ainakin raskaanaollessa "helpotti" kauhutarinat synnytyksistä, koska se toi uskoa siihen, että niistä tosiaankin voi selvitä, vaikka kuinka rankkaa olisi! Näin kävi :)

Kuinkas kaikki menikään.... Tässä onkin paljon asiaa!

Perjantai 20.5.2016

Laskettuna päivänä n. klo 22 menivät lapsivedet. Henkka säntäsi paniikissa kahvinkeittoon luullen että NYT tuli lähtö :D Minä silläaikaa törötin kylpyhuoneessa ja hoin: "Jes. Jes. Jes. Vihdoin!"

Siinä sitten molemmat täpinöissämme pyörittiin ympäri taloa ja kasailtiin kamoja, kunnes:

Mitään ei tapahtunut.........

Ei supistuksen supistusta! Silloinkun niitä pitäisi tulla niin EI. Eli rauhassa saatiin jäädä kotiin nukkumaan. Mikä oli henkalle ainakin todella helppoa sen kahvipannullisen jälkeen! 8)

Lauantai 21.5.2016

Aamusta saavuimme sairaalalle, kun 12 tuntia oli kulunut vesien menosta. Sitten 18 tunnin jälkeen ruvettiin käynnistelemään synnytystä, kun mitään ei tapahtunut. Eli nappia naamaan.

No sittenpä rupesikin rytisemään! Klo 15 alkoivat supistukset. Sinnittelin katsoa suomen jäkispelin loppuun, mutta supistushuudot alkoivat mätsäämään jo maalintekohuutoja... 

Siitä sitten siirryttiin kylpyammeeseen kipuja lievittämään. Siellä ne alkoivat olla jo TODELLA kovia ja aloin olla kauhuissani... Mutta kuinka vähän tiesinkään :| 

Koko raskauden ajan pelkäsin, että miten synnytys meneee huonon selän ja lantionpohjan kroonisen lihasjännitystilan kanssa (tutut ongelmat jo ennen raskautta). NOH. Kyllähän se niin oli että supistukset olivat todella erilaisia, kun normaalisti. Kätilökin ihmetteli, että niissä ei ole mitään järkeä. Supistuksia tuli sarjatulella ja niiden välissä armotonta selkä ja lantiokipua. En saanut hetkenkään hengähdystaukoa.

Klo 00.18 laitettiin ensimmäinen epiduraali.... klo 00.45 toinen... Ei toiminut!! 

22.5.2016

Klo 3.50 aloin olla jo TODELLA väsynyt ja taju meinasi karata. Supistusta supistuksen perään ja kipu oli edelleen jatkuvaa. Kohdunsuulla ei silti ollut tapahtunut edistystä, koska en pystynyt rentouttamaan lihaksia missään välissä. Lääkäri päätyi laittamaan spinaalipuudutuksen (yleensä ei ensisynnyttäjille). Ah, sammuin kuin saunalyhty. Saatiin nukuttua tunti kaks kunnes taas heräsin kipuihin.

Klo 8:01 laitettiin kolmas epiduraalipuudutus, ei onnistunut. Klo 8:40 vaihtui anestesialääkäri joka sai kun saikin minulle sen puudutuksen toimimaan VIHDOIN! 

KLo 12:35 vielä VIIDES epiduraalipuudutus, lääkkeenanto (bolus).

Ponnistusvaihe klo 12.35

Onnistuneen puudutuksen aikana olin avautunut ja olin jo jotenkin tajuissani; muistankin asioita paremmin. Kätilö jätti meidät yksin aloittelemaan ponnistusta synnytyssaliin. Jaaaaaaa, mitenkäs se tehdään? "-No siitä vaan kokeilet."

Öööö.... Siinä menikin sitten hetki kun pähkäilin että miten se on järkevin suorittaa. Lopulta saatiin rytmi päälle ja Henkka kertoi mulle monitorilta, milloin supistus oli kovimmillaan ja kannatti ponnistaa (ja milloin hengittää :D ). 

Kätilö tuli takaisin huoneeseen.... "Äläpäs ponnista enää. Kohdunsuu on mennyt takas kiinnipäin, tässä on joku läppä edessä."

- NO ei helvetti.......................................

Eli ei mitään edistystä! 

Kahden tunnin ponnistuksen jälkeen ruvettiin miettimään että mitäs sitä nyt kun näin pitkään on jo mennyt eikä tyttö ole lähellekkään niin alhaalla, että saisi vielä imukuppia paikalleen. Eivät saaneet edes sitä skalppia paikalleen että olis voinut seurata vauvan sydänääniä. Se vähän huoletti :( Kaikki piuhat otettiin pois ja en nähnyt edes supistuksiakaan enää monitorilta. Todella hankala oli ponnistaa, kun selkäkipu sekoitti niin pahasti. Kipu oli edelleen jatkuvaa.

JOSTAIN. Sain maagisesti voimia. *PERKELE!* "Minähän en sektioon lähde kun olen tässä vuorokauden jo ollut näissä kivuissa. Nyt kerran vielä!" (no aika monta kertaa siinä vielä meni mutta...)

Tadaa.... 

Sunnuntaina klo 14.36 pieni kiukkuinen tyttömme saapui maailmaan!!

Mutta ei siinä vielä kaikki. PASKAPUHETTA oli se, että "kivut kyllä unohtuu kunhan saat nyytin syliin". Nyytti oli sylissäni vain hetken, kun minut kiidätettiin nukutettavaksi. Istukka ei enää jaksanut irrota itsekseen, joten se oli poistettava. Minä lähdin leikkaussaliin ja tyttö teholle. Voitte arvata Henkan huolen tässä kohtaa, kun ei oikein mitään edes kertoneet :( <3 Hätähän ei ollut suuri mutta kaikki oli niin hektistä ja uutta meille kuitenkin.

Tyttö vietiin sen takia teholle, koska lapsivesien menosta oli jo 40 tuntia ja 36 minuuttia. Pieni oli todella kipeä ja kosketusarka :( Eikun vaan kanyyli päähän ja antibiottia tulemaan. Vähän lisähappeakin tarvittiin ja ruokaa hän sai nenämahaletkulla. Voi kulta, mikä rankka reissu <3

Minulla meni istukan irrotuksessa joku muutama tunti, silläaikaa isi ja tytär saivat jo viettää laatuaikaa.

Tästä eteenpäin koko sairaalassa olo on myös mulla vähän hämäränpeitossa. Olin sen verran vahvoilla kipulääkkeillä että makasin vaan katetrin kanssa sängyssä enkä päässyt liikkumaan. En jooo edes sinne vessaan. Menetin verta 1,6 litraa ja hemoglobiini taisi olla 60. :D En nähnyt edes Henkan naamaa kunnolla kun vieressä istui. Neljä pussillista ne tais muhun sit lisäverta laittaa että saatiin lähemmäs kahdeksaakymmentä rauta-arvot...

Synnytyksen jälkeen sain vierailla pikkuisen luona sängyn kanssa hoitajien kuljettamana. Tapaamiset päättyivät kuitenkin aina siihen, kun minulle iski lääkkeistä huolimatta kipukohtaus enkä pystynyt pitämään lasta sylissäni. Ja eikun takaisin omalle osastolle... 

Itkin ja nukuin....itkin ja nukuin.... MAAILMAN KAUHEIN TUNNE!!! Olla erossa miehestä ja vastasyntyneestä lapsesta. Yksin kipujen kanssa. En osaa edes kuvailla. Luulin että kuolen siihen paikkaan :'( Halusin vaan halata molempia ja mennä kotiin. Mutta ei tullut kyllä kuuloonkaan....

Epätoivoisena yritin edes lypsää maitoa pikkuiselle, mutta ei siitä oikein mitään tullut kun olin itse niin kipeä ja allapäin.

VASTA TORSTAINA 26.5.2016 pääsin kunnolla edes imettämään tyttöäni. Sain jäädä yöksi lastenosastolle. Otin tytön kainaloon ja nukuimme maailman parhaat unet! Tälläkertaa itkin onnesta. Vihdoin on rakas sylissä <3 Maailman kallein aarre. Josta en luovu koskaan <3 (Arvatakaa valuuko kyyneleet nyt niagran putouksena :D )

PERJANTAINA 27.6 koitti onnen päivä.

Pääsimme kotiin. En ehkä olisi ollut ihan vielä kotiinlähtö kunnossa, mutta motivaatio poistua, oli ERITTÄIN SUURI. Sillä hetkellä vihasin sairaalaa ja kaikkea siihen liittyvää. Paitsi ruokaa. Ruoka oli hyvää. -Mutta sitä ei ollut tarpeeksi!!!! Yllättäen minut tuntien :D

EIKÄ SIINÄ VIELÄ KAIKKI......

Tässäkohtaa luulisi että lukisi "ja he elivät elämänsä onnellisena loppuun asti. The end." :D

Ehkä viikko synnytyksestä, aloin vähän epäilemään että ei ole kaikki kunnossa kun edelleenkään en pysty mitään tekemään kun koskee siihen kohtaan, mihin suoritettiin imukupin yhteydessä episiotomia, eli välilihan leikkaus. Tikkejä tuli mooooonta. 

Noh lyhyesti ja ytimekkäästi: päin persettähän se sekin meni, Neuvolan täti katsoi että tikit on revenneet ja limakalvon pullistuma tullut + hematooma. AI SIKS SE OLI NIIN KIPEÄ. Ja arvatkaa mitä: ON EDELLEEN. Nyt on yli kaksi viikkoa synnytyksestä ja en pysty vieläkään seisomaan 10 minuuttia kauempaa. Istuminenkin on hankalaa -ja imetys. :( EIKÖ TÄÄ KOSKAAN LOPU???

Ainiin ja selkä meni kans ihan muussiksi. Pullistuma vissiin aktivoitui ja ootan innolla millon pääsen kävelemään ja jumppaamaan sen kuntoon.

YHTEENVETO: paska reissu mutta tulipahan tehtyä.

Alatiesynnytykseen EN enää tällä kropalla lähde. Sektiolla seuraava kiitos. Alunperinkin olin sitä mieltä, mutta lääkärit saivat minut ylipuhuttua alatiesynnytykseen koska "ei oo ykskään selkä vielä katkennu synnytyksessä". No ei oo joo mutta ois aika paljon mukavammat muistot jäänyt sektiosta ja toipuminenkin ois ollut helpompaa vaikka kuinka toisin väitettiin... :(

NOH! Tosiaan... tulipahan tehtyä ja onneksi ollaan molemmat nyt hengissä ja suurinpiirtein terveitä!

Kiitos hei. Yritän vaan unohtaa kaiken ja päästä jonkinlaiseen arkeen kiinni... Kunhan vaan pääsisi edes vaikka kauppaan lähtemään niin olisi jo suuri elämys.

Kaikesta huolimatta olen nyt maailman onnellisin ÄITI. Ja rakastan pientä perhettäni yli kaiken <3

Arki on lähtenyt rullaamaan hyvin, olosuhteisiin nähden!
 

Loppuun vähän kuvia meidän pienestä ihmeestä <3 Hän on suhtautuu elämään hyvin rennoin ottein, mutta mielipiteensä osaa kyllä ilmaista! Ainakin ruuan suhteen.. Jos ei ole minuutin sisällä heräämisestä maidot mahassa niin syö vaikka harsotkin!

 Maitobaaritiskillä nuokkuja.... 8D

 

Päätä rupesi viikkoisena jo huimasti kannattelemaan!

 

Kantoliina oli jännä juttu!! :D Pallopää <3

Välillä pitää laittaa pakkopaitaan pikku toukka....

Taitaa tulla ruskeat silmät kun on niin tummat 8)

SEN PITUINEN SE.

Rakkauvella, Linda.

Ensi kerralla jos vähän kattellaan mitenkä meidän arki lähtee rullaamaan!