"Jotkut vauvat ovat itkuisempia"
"Semmoista se on! Vauvat vaativat kärsivällisyyttä."
"Univaikeudet ovat tähän ikään kuuluvaa."
"Vauvan suoliston kehittyminen aiheuttaa normaalia itkuisuutta."
"Vauvan suoliston kehittyminen aiheuttaa normaalia itkuisuutta."
"Oletteko kokeilleet vaunussa nukuttamista?"
"Osaatteko varmasti rytmittää päivänne?"
"Se on vain koliikkia, joka helpottaa iän myötä"
Tai sitten ei.
Nämä ja monta muuta lentävää lausetta olen kuullut yhä uudelleen ja uudelleen tässä puolikkaan vuoden aikana. On todella kuluttavaa antaa itsestään 110% jokaikinen päivä miettien, perustellen, pohtien, väitellen....Yrittäen keksiä ratkaisua itse.
Monesti on myös vihjailtu, että "Synnytyksen jälkeinen masennus on hyvin yleistä, kun on masennustaustaa muutenkin...Ettei nämä asiat vain tuntuisi nyt suuremmilta?". Varsinkin tällainen arviointikykyni kyseenalaistaminen on turhauttavaa.
"Se on vain koliikkia, joka helpottaa iän myötä"
Tai sitten ei.
Nämä ja monta muuta lentävää lausetta olen kuullut yhä uudelleen ja uudelleen tässä puolikkaan vuoden aikana. On todella kuluttavaa antaa itsestään 110% jokaikinen päivä miettien, perustellen, pohtien, väitellen....Yrittäen keksiä ratkaisua itse.
Monesti on myös vihjailtu, että "Synnytyksen jälkeinen masennus on hyvin yleistä, kun on masennustaustaa muutenkin...Ettei nämä asiat vain tuntuisi nyt suuremmilta?". Varsinkin tällainen arviointikykyni kyseenalaistaminen on turhauttavaa.
Kyllä, olen vuosia sitten sairastanut masennusta, mutta täysin itsestäni johtumattomista ja todella painavista syistä. Luonnollisesti tuo elämäni rankin ajanjakso lukee myös terveystiedoissani ja on varjostanut yleisiä lääkärikäyntejäni aina. Ja se on väärin. Nykyisin olen vahvempi, henkisesti terveempi ja fiksumpi ihminen, kuin olisin koskaan voinut kuvitella. Voi kun joku voisi tämän sinne diagnooseihin kirjoittaa. Sen sijaan minut leimataan aina neurottiseksi oireiden kuvittelijaksi heti kättelyssä, kun lääkäri vilkaisee taustatietoja.
Asiaan. Minua niin raastaa tällähetkellä ajatella, että kuinka moni vauva kärsii ihan turhaan.
Nykyisin on ilmeisesti yleistä tulkita kaikki koliikiksi tai "normaaliksi" ennenkuin edes tutkitaan mitään. Minusta sen täytyisi mennä toisinpäin. Ensin poissuljettaisiin mahdolliset vauvan kipujen aiheuttajat ja sitten JOS MUUTA SYYTÄ EI LÖYDY; diagnosoitaisiin koliikki JA huolehdittaisiin siitä, että perheellä on riittävästi apua ja voimavaroja.
No tähän esitetään yleensä syyksi että "Ei ole resursseja tutkia, ei ole lääkäreillä aikaa ja hoitajistakin on pula." Tai muuta sellaista.
No tähän esitetään yleensä syyksi että "Ei ole resursseja tutkia, ei ole lääkäreillä aikaa ja hoitajistakin on pula." Tai muuta sellaista.
Resursseja on kuitenkin siihen, että juoksutetaan paikasta toiseen? Kipuilevan vauvan kanssa joutuu käymään JATKUVASTI esim päivystyksessä tai jopa osastojaksoilla, niinkuin me jouduimme. Ei sitä äiti voi vaan vierestä katsoa. Resursseja oli lähettää kotiin toimintaterapeuttia, lasten psykiatria, kuntoutusohjaajaa, sosiaalityöntekijää ja millon mitäkin...? Mutta miten olis asiakkaan kuuntelu ja kunnioittaminen ensin? Tämäkin ongelma olisi ratkennut kauan sitten, jos minua olisi kuunneltu. Tällöin meidän ei olisi tarvinnut puolta vuotta tuhlata näitä kallisarvoisia resursseja.
Tässä tapauksessa ei ollut kyse minun (tai vauvan) mielenterveydestä tai kuvittelusta. Ei ollut kyse unikoulun puutteesta, huonosta päivärytmistä, LAISKUUDESTA tai vääristä toimintamalleista. TÄMÄ EI MYÖSKÄÄN OLLUT "YKSILÖLLISTÄ TEMPERAMENTTIA".
Täytyy vetää henkeä välillä.....
Kyse oli suolistoperäisestä maitoallergiasta, joka vihdoin todettiin.
On väärin, ettei vauva saa apua silloin, kun hän yrittää rakentaa olemassaoloaan, yrittää kehittyä ja tutkia maailmaa. On väärin sanoa, että "iän kanssa helpottaa". Voin kertoa että kipuilevan vauvan kanssa sitä laskee minuutteja, niin esim vuoden ikään odottelu voi tuntua aika kovalta tuomiolta.
On väärin, ettei vauva saa apua silloin, kun hän yrittää rakentaa olemassaoloaan, yrittää kehittyä ja tutkia maailmaa. On väärin sanoa, että "iän kanssa helpottaa". Voin kertoa että kipuilevan vauvan kanssa sitä laskee minuutteja, niin esim vuoden ikään odottelu voi tuntua aika kovalta tuomiolta.
Ymmärrän että kaikille ei voi tehdä tutkimuksia, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö voisi keskittyä kuuntelemaan sekä olla ystävällinen. Näin voisi ehkä aijemmin erottaa oikeasti apua tarvitsevat tapaukset? (ps. yrittäjänä tiedän mitä kiire on. Se ei silti saa koskaan vaikuttaa asiakaspalveluuni).
Neelan asioiden tiimoilta olen kohdannut myös tosi paljon ihania ihmisiä, ei pidä unohtaa sitä. Esim hoitajat osasto E3:lla, teette tärkeää työtä ja oikealla tavalla.
Kyllä tässä on taas paljon opittu ja toivon että arki alkais helpottamaan....Äitiysloma tosin surullisesti lähenee loppua ja tunnen pientä katkeruutta siitä, ettei me olla Neelan kanssa päästy kunnolla nauttimaan yhteisestä ajasta. Töihinpaluuta täytyy siis vielä miettiä.... Ja tottakai ihania hetkiä on ollut suunnattomasti ja ei voi muutakun ihmetellä, miten reipas Neela on ollut kaikesta huolimatta!
Ja ihmiset: älkää käsittäkö väärin tekstejäni. Vaikka meillä on ollut paljon ongelmia, niin en koskaan tule katumaan sitä että Neela on meidän elämässä. MIKÄÄN tästä ei ole Neelan syytä. Itseasiassa NEELA on suurin syy, miksi jaksan päivästä toiseen hymyillä. Elämän tärkein asia on lapsemme ja mikään ei sitä muuta. :)
Ps. Voin kertoa lisää meidän oireista, diagnoosin saamisesta ym. joko seuraavassa tekstissä tai henk koht. Jos vaan voin mitenkään auttaa niin ilo on minun puolellani. Pistä viestiä.
<3
<3
